DADDY LONG LEGS – Street Sermons
(Yep Roc YEP-2785)
New Yorkin Brooklynistä tuleva trio (laulaja-huuliharpisti Brian Hurd, kitaristi Murat Aktürk ja rumpali Josh Styles) on yli parikymmenvuotisella urallaan saanut aikaiseksi kourallisen toinen toistaan eksentrisimpiä albumeita, joiden lokeroiminen tiettyihin genreihin on haastavaa kuin sen kuulun neulan etsiminen heinäsuovasta ennen vanhaan. Useimmin toistuva määre heidän tapauksessaan lienee ”contemporary low-fi blues”, joka kuitenkin paljastaa tekijöistään vain osatotuuden.
Tasapuolisesti rockia, rollia, bluesia ja kantria pääosin omien kappaleidensa kautta julkituova Daddy Long Legs on myös vieraillut kertaalleen Suomessa, mutta harmillisen vähäisen yleisömäärän perusteella ryhmällä on vielä paljon kohennettavaa tiedonlevitysrintamalla. Oman sopivan syvennyksen löytyminen esimerkiksi kotimaisilta musiikkifestivaaleilta vaikuttaa yhtyeelle haastavalta rastilta, vaikka toisaalta sille olisivat omiaan niin blues-, rockabilly- kuin garagepunk-tapahtumatkin.
Myös low-fi’sta puhuminen on tavallaan heidän kohdallaan harhaanjohtavaa kieltä, sillä bändin tuotanto on toki raffia, mutta samalla harkittua ja idearikasta – sekä sanoituksiltaan, sävellyksiltään että toteutukseltaan. Oikeastaan sen ainoa low-fi -elementti on basson puuttuminen kokoonpanosta – mitä tosin ei osaa edes kaivata sen enempää orkan levyillä kuin hurjapäisillä keikoillakaan. Black Lips -yhtyeen Oakley Munson uutuuslevyn tuottajana vaikuttaa ymmärtäneen täsmälleen, millaisen jengin kanssa hän on ryhtynyt yhteistyöhön, eikä ole juuri sotkenut sen peruskonseptia. Hyvä niin.
Brian Hurdin käheä, paikoin The Sonics/Link Wray -koulukunnan ärjymiseen taipuvainen laulutyyli on eittämättä imenyt vaikutteensa 1960-lukuisten autotallirockryhmien sielunelämästä. Harppua hän vastapainona soittaa vahvasti bluespohjalta. Perkussiivinen, vankityöhoilotusta muistuttava Street Sermon johdattaa suurkaupungin hyisimpiin osiin, niille valaisemattomille sivukujille, joihin kilteillä kansalaisilla ei yleensä ole tarvetta jalallaan astua. Sanomaltaan se kuitenkin tuo levylle oman sosiopoliittisen lisänsä, yhteen hiileen puhaltamiseen kannustavine ja suuryritysten ja hallituksen puuhasteluja kritisoivine lyriikoineen.
Tyylillistä kirjoa laajentaa pubrockhengessä jytäävä Nightmare sekä niin ikään jotenkin kierolla tavalla Lee Brilleauxin ja varhaisen Dr. Feelgoodin härskiyden mieleen tuova juntta-blues Rockin’ My Boogie. Maaniseksi boogieksi pistetään instrumentaalilla Harmonica Razor. Akustisella kitaralla sävytetty Star jäsentyy vaihtoehtofolkkantrihoilotukseksi, Ding-Ding Man taas trash-kierteiseksi ragtimeksi kera banjon sekä fiittaamaan baritonikitaristina mukaan houkutellun John Sebastianin. Stop What You’re Doin’ puolestaan esitetään resonaattorikitaran ristisiittämänä The Shangri-Las -sävyisenä tyttöyhtyepop-melodraaman muunnelmana.
Jotenkin eniten kotonaan kolmikko tuntuu silti olevan punkrokahtavalla alustallaan, jolta sijansa löytää mm. The Rolling Stones -vaikutteinen Been A Fool Once. Kitaristina kappaleen kirjoittaja Murat Aktürk on – jos mahdollista – vielä vähemmän varsinaisia sooloja jakeleva riffisoittaja kuin Keith Richards. Sanoituksissaan porukka luottaa arkirealismiin, jollaisessa rypee ennen kaikkea hurjalla Bo Diddley -biitillä verhottu You’ll Die Too. Jonain päivänähän se on meillä kaikilla edessä, halusimme tai emme.
Pysäyttävä Silver Satin ei liippaa hengeltään kaukaa varhaisesta psychobillystä – ja katso, kontrabassoa ei tarvita mihinkään! Kertosäkeessä mukaan kappaleeseen saadaan ympättyä myös roima mälli mustaa rhythm’n’bluesia taustalla kilkattavan pianon sekä jylhästi holvikaiutetun kuoron tuella (yhtä ääntä köörissä hoilaa antaumuksella punk-ikoni Wreckless Eric).
Nykin pirullisin muusikkoretkulauma on entisellään. Tästä katusaarnasta ei taida jäädä epäilevälle Tuomaallekaan tarkentavia jatkokysymyksiä lausuttavaksi.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2023)
